Liejukana vai luhtakana?

Liejukana (Gallinula chloropus) ja luhtakana (Rallus aquaticus) ovat kosteikkojen rantakanoja. Molemmat liikkuvat tiheän rantakasvillisuuden tuntumassa, mutta niiden rakenne, väritys, nokka ja käyttäytyminen eroavat selvästi toisistaan.

1. Nokka – erittäin helppo ero

Liejukanalla on melko lyhyt ja tukeva nokka. Aikuisen nokka on punainen ja sen kärki keltainen. Myös otsalla näkyy punainen otsakilpi.

Luhtakanalla on aivan erilainen pitkä, kapea ja hieman alaspäin kaartuva punertava nokka. Otsakilpeä ei ole.

Hyvässä näkymässä nokan muoto erottaa aikuiset linnut välittömästi toisistaan.

2. Ruumiinmuoto

Liejukana on melko tanakka ja kanamainen. Vartalo on pyöreähkö, kaula suhteellisen lyhyt ja pyrstö lyhyt.

Luhtakana on selvästi hoikempi ja pitkänomaisempi. Sen ruumis näyttää sivulta kapealta ja pitkältä, mikä auttaa sitä liikkumaan tiheän ruovikon ja muun rantakasvillisuuden lomassa.

Luhtakana vaikuttaa usein lähes sivuilta kokoon puristetulta verrattuna liejukanan pyöreämpään olemukseen.

3. Kylkien kuviointi

Liejukana on aikuisena pääosin tummanharmaa tai lähes musta. Kyljessä kulkee selvä valkoinen juova.

Luhtakanan pää ja rinta ovat sinertävänharmaat, mutta kyljet ovat hyvin tunnusomaisesti mustavalkoisesti poikkijuovaiset.

Jos linnun kylki näkyy kunnolla, ero on erittäin selvä.

4. Pyrstö ja alaperä

Liejukanalla on näyttävä valkoinen alaperä, jonka keskellä näkyy tumma alue. Lintu nostelee ja nykii lyhyttä pyrstöään liikkuessaan, jolloin valkoinen kuvio näkyy hyvin.

Luhtakanan alaperä on vaaleampi, kellertävän tai kermanvärinen, eikä sillä ole liejukanan yhtä silmiinpistävää mustavalkoista pyrstökuviota.

Liejukanan valkoinen alaperä voi näkyä jo kaukaa. BTO nostaa pyrstön alla näkyvän valkoisen alueen liejukanalle tyypilliseksi näkyväksi signaaliksi.

5. Käyttäytyminen – vedessä vai kasvillisuuden suojassa?

Liejukana ui mielellään avovedessä ja liikkuu myös avoimesti rannoilla ja nurmikoilla. Uidessaan se nyökyttelee päätään ja pyrstö voi liikkua näkyvästi.

Luhtakana pysyttelee paljon mieluummin tiheän rantakasvillisuuden suojassa. Se liikkuu ruovikon ja muun kasvillisuuden lomassa ja näyttäytyy usein vain lyhyesti kasvillisuuden reunassa.

Luhtakana onkin paljon useammin kuultu kuin nähty.

6. Ääni

Luhtakanan tunnetuin ääni on erittäin tunnusomainen, voimakas porsaan kiljuntaa muistuttava ääni. Se voi kuulua ruovikosta, vaikka lintua ei näkisi lainkaan.

Liejukanan äänet ovat erilaisia lyhyitä, teräviä ja nasaaleja huutoja ja naksahduksia. Siltä puuttuu luhtakanan tunnettu pitkä, porsasmainen kiljunta.

Ääni on käytännössä yksi parhaista tavoista havaita luhtakana.

Lisävihje: elinympäristö

Molemmat tarvitsevat vettä ja suojaavaa rantakasvillisuutta, joten elinympäristöt voivat mennä päällekkäin.

Liejukanaa tapaa esimerkiksi rehevillä lammilla, järvillä, jokien varsilla ja jopa kaupunkien puistolammilla. Se uskaltautuu usein näkyvästi avoveteen.

Luhtakana suosii erityisesti tiheän kasvillisuuden ympäröimiä matalia vesiä ja märkiä alueita. Ruovikot, osmankäämiköt ja muut tiheät rantakasvustot tarjoavat sille suojaa.

Elinympäristö tukee määritystä, mutta samalla paikalla voi esiintyä molempia.

Pikamuistisääntö

Liejukana: tanakka ja tumma, lyhyt punakeltainen nokka ja punainen otsakilpi, valkoinen kylkijuova sekä näyttävä valkoinen alaperä. Ui usein näkyvästi avovedessä.

Luhtakana: hoikka ja pitkänomainen, pitkä punertava nokka, harmaa rinta ja mustavalkoisesti poikkijuovaiset kyljet. Pysyttelee yleensä kasvillisuuden suojassa.